Olen oppinut työskentelemään epävarmuudessa. Usein olen jopa ehkä aktiivisesti valinnut varmuuden puutteen. Epätietoisuus lopputulemasta on niin elämässäni kuin luovissa prosesseissani pikemminkin työtapa kuin häiriö.
Alkuvuodesta 2020 Andrew Gryf Paterson otti minuun yhteyttä. Oli vähällä, etten edes vastannut hänelle, sillä en osaa kyrillisiä aakkosia, joilla hän oli nimensä Facebookiin kirjoittanut. Ville Hyvönen oli ehdottanut minua yhdeksi tulevan Pixelache-festivaalin kuraattoreista. Katsoin viisaimmaksi paljastaa sivistymättömyyteni: tunsin tapahtuman nimeltä, tietenkin, mutta en koskaan ollut osallistunut. Mielikuvaani festivaalin ohjelmistosta kuuluivat erilaiset atk-härvelit, kokeellisilla laitteilla toteutetut ääniteokset ja mahdollisesti biotaiteen sienihaara. Minä en ymmärrä sellaisista jutuista mitään, vastasin kohteliaasti. Mutta mikäli se ei haittaa, tulen mielelläni.
Avoin kutsukirje, jolla festivaalille etsittiin ohjelmistoa, oli minusta valtavan hieno, vaikkakin kryptinen. En vieläkään tiedä, mihin otsikko #Burn____ tarkalleen ottaen pyrkii, mutta sain kiinni kirjeessä mainitusta resilienssin ajatuksesta: palautumiskyvystä, toipumisesta. Jotain on palanut ja kaikki, mitä tulee tilalle, kasvaa palaneen tuhkasta. Me voimme ehkä parantaa toivomamme kaltaisen kasvun edellytyksiä.
Kesällä luin hakemuksia. Mukaan lukematta joitain valmiita videoteoksia en pystynyt kovinkaan monen hakemuksen pohjalta visualisoimaan, miltä teos tai teko tulisi todella näyttämään. Tein valintani sen perusteella, herättivätkö hakijan ajatukset minussa minkäänlaista paloa.
Valintaprosessissa oli mukana monia pitkäaikaisia Pixelache-jäseniä, ja päätökset tehtiin yhteisymmärryksessä. Myöhemmin kuitenkin huomasin, että festivaalille valittuihin teoksiin lukeutui projekteja, joiden kuvauksista en ymmärtänyt mitään. En sano tätä missään nimessä väheksyen: jos teosta ei ole vielä tehty, minusta on kohtuutonta, että tekijän pitäisi kyetä selkeästi määrittelemään, mitä tuleman pitää. Eihän luomisessa ole mitään mieltä, jos tietää ennalta lopputuloksen.
Lukuisissa vuoden mittaan käydyissä keskusteluissa taiteilijoiden kanssa olen saanut hieman enemmän käsitystä, mitä he ovat tekemässä ja mitä haluavat työnsä kautta sanoa. Kaikki keskustelut käydään tosin englanniksi, mikä on meistä harvojen äidinkieli. Pelkään hetkeä, jolloin joudun tarkemmin kertomaan teosten tematiikasta, sillä ennen kaikkea minulla on voimakas tunne siitä, että haluan kokea sen, mitä ikinä taiteilijat ovatkaan toteuttamassa. Vasta sen jälkeenhän minun on (ehkä!) mahdollista fuskaamatta kertoa, mitä on tapahtunut tai mistä olikaan kyse. Tähän työhön olen pyytänyt mukaani esseisti Silvia Hosseinin, jonka kanssa vaihdan ajatuksia teoksista festivaalin aikana.
Paljon ymmärtämättömyydestäni meni sen piikkiin, etten nähtävästi lainkaan tuntenut tätä valtavan aktiivista kulttuurin kenttää, jota kansoittaa huikea verkosto taiteentekijöitä, organisaattoreita, tutkijoita ja aktivisteja, joiden juuret ulottuvat ympäri maailman mutta jotka joko asuvat Suomessa tai heillä on Suomeen jokin muu yhteys. Käsitykseni kotimaisen kulttuurikentän homogeenisyydestä on ollut täysin virheellinen. Eipä se ole ihmekään, julkisuuteen tai suurempien instituutioiden ohjelmistoon nousevat lähinnä kotimaisen taidekoulutuksen valtuuttamat suomenkieliset tekijät.
Sittemmin minua pyydettiin vuoden 2021 festivaalin toiseksi johtajaksi. En ole koskaan organisoinut festivaalia, mutta tiesin varmuudella, että se on hirveän raskasta. Suostuin, koska koin suurta arvostusta sitä työtä kohtaan, mikä oli kohta kahden vuosikymmenen ajan tapahtunut katseeni ja kokemuspiirini reunamilla. Tuntui käsittämättömältä lahjalta, että nämä ihmiset luottivat kykyyni selviytyä tehtävästä. Jopa videopuhelut, joita kerta kaikkiaan inhosin vuosi sitten, ovat paljastuneet ihan kivaksi tavaksi olla yhteydessä ulkomaailmaan, ihmisiin, joita en vielä tunne, mutta joiden kanssa minulla on jaettu tavoite.
Epätietoisuudesta ovat päässeet nauttimaan muutkin Pixelachen järjestäjät kuin minä. Festivaalin organisoiminen pandemian aikaan on uusi kokemus meille kaikille – toki sanottakoon, että joillekin on vuoden kuluessa kertynyt siitäkin kokemusta, esimerkiksi slovenialainen tiedottajamme Saša Nemec on juuri saanut paketoitua paikallisen festivaalin, jossa osana ohjelmistoa myönnettiin muun muassa antipalkinto vuoden epäfeministisimmästä teosta. Olemme saaneet viikoittain kuulla uusista rajoituksista. Jo varhain oli ilmeistä, että hississä ei tule laulamaan tai edes hyräilemään kukaan eikä liukuportaisiin todellakaan ripusteta kosketeltavia esineitä. Tällä hetkellä oletamme, että Oodin toinen kerros, jonne olimme monia teoksia suunnitelleet, ei ole lainkaan käytettävissä kesäkuun alussa. Olemme pyytäneet taiteilijoita miettimään vaihtoehtoisia toteutustapoja teoksilleen, mikäli koko rakennus sattuu olemaan suljettuna. Yhden festivaalin sijaan olemme suunnitelleet vähintään kolmea vaihtoehtoista festivaalia. Varmaa on se, että jotain tapahtuu.
Vielä vuodenvaihteessa kuvittelin, että kesällä eletään suurin piirtein normaalia arkea, jossa on mahdollista järjestää yleisötapahtuma keskustakirjastossa. Teimme kuitenkin varasuunnitelman ja avasimme toisen avoimen kutsun ääniteoksille, jotta meillä olisi livetapahtuman peruuntuessa ainakin kiinnostava radio-ohjelmisto. Ääniteosten kuratointi oli helpompaa, sillä valtaosa niistä oli jo olemassa. Ne piti vain kuunnella (hakemuksia oli yli sata). Edellishausta viisastuneina pyysimme hakijoita perustelemaan, miten teos liittyy teemaamme. Jotkin perustelut olivat kaukaa haetumpia kuin toiset, mutta kaikkien töiden kuuntelusta nautin. Uuden taiteen kohtaaminen tuntui ylelliseltä, olivathan teatterit ja näyttelyt olleet lähinnä kiinni pitkän aikaa.
Ymmärrän monien tunteman turhautumisen peruuntumisten ja lykkäysten äärellä. Itseäni turhauttaa ennen kaikkea se, ettei pandemiasta ehkä opita. Maailmanlaajuisen kulkutaudin globaaleille edellytyksille, toisten lajien elinalueiden kaventumiselle ja tehotuotannolle, ei olla tekemässä mitään. Tuntuisi absurdilta vaatia taidelaitosten avautumista ja kulttuuritapahtumien sallimista tai edes varmuutta siitä, milloin voidaan taas elää kuten ennen. Ehkä ei voidakaan. Joiltain osin se on surullista. Joiltain osin välttämätöntä.
Epätietoisuuden sietäminen on tietysti myös etuoikeuskysymys. Olen niin turvassa, että suunnitelmien muuttuminen tai peruuntuminen ei hetkauta minua, talouteni ei ole yhden näyttelyn tai apurahahaun onnistumisen varassa. Resilienssi ei koskaan ole yksilön itsenäisesti saavuttama ominaisuus. Kipukynnystä, sietokykyä ja palautumisen mahdollisuutta kasvattaa aineellinen ja yhteisöllinen verkosto, johon yksilö kiinnittyy. Olen hyvin kiitollinen Pixelache-yhteisöstä, johon minut on kutsuttu liittymään.
